Jatkuvaa kierrettä, parodiaa ja kokeilua

magazin

 

Kokkolan Oopperakesä juhlistaa kymmenettä vuottaan kantaesityksellä ja Jean Sibeliuksen ainoalla oopperalla

Kun joku pelaa pelikorteilla näyttämöllä, ennustaa se harvoin mitään hyvää. Esimerkiksi Carmen näkee kuoleman lähestyvän häntä pelikorttien välityksellä ja Patarouvassa Hermannin kohdalla kyseessä on himo pelaamista ja lopulta kuoleman kaipuuta kohtaan. Myös Seppo Pohjolan uusimmassa oopperassa pelataan pelikorteilla. Tällä kertaa ei kyseessä kuitenkaan ole kuoleman ilmentymä, vaan dramaturginen temppu. Peli nimittäin keskeytyy useasti poliisitarkastajan tullessa etsimään kadotettuja aseita. Neljä kertaa hän sukeltaa esiin aina samoilla sanoilla, ja yhtä useasti hänelle kerrotaan sama kummitustarina. Ooppera on myös suunniteltu jatkuvaksi kierteeksi, jonka jokainen kohtaus muodostaa aina uuden kierroksen. Kaikki alkaa ja loppuu pizzicato-sateella, ja viimeisen tahdin jälkeen voisi kaiken aloittaa taas alusta uudelleen. Omaperäinen malli, jota yleensä esiintyy instrumentaalimusiikissa, ei näyttämöteoksissa. Seppo Pohjola (synt. 1965) on säveltänyt paljon instrumentaalimusiikkia ja kokeilee nyt yksinäytöksisessä oopperassaan Harrbådan neito omia ja omaperäisiä pelisääntöjään. Siitä huolimatta teos on hupaisalla tavalla hauska, sirkuttava ja livertävä komedia paikallisviittauksilla. Sekoitus historiaa ja absurdia teatteria, tai vielä parempaa: teos, joka esittää historiaa ad absurdum.

Pidro oli toisen maailmansodan aikaan hittipeli Suomessa, aikana jolloin suomalaiset pelkäsivät, että ylivoimainen ja käsittämättömän suuri Venäjä voisi nielaista Suomen. Pohjolan oopperan (libretto: Jusa Peltoniemi) poliisitarkastaja kuuluu johdonmukaisesti vastenmielisiin salapoliiseihin, joka kuitenkin antaa itsensä huijattavaksi kortinpelaajien kylmiä väreitä herättävälle kertomuksille nuorista neidoista, jotka pääsivät hengestään mysteerisellä tavalla. Viimeinen näistä neidoista oli 1700-luvulta ja peitetty jään sekaan. Neito on niin kiinnostava, että kertojat ja kerrottava tarina sekoittuvat keskenään. Anders Chydenius (1729-1803) suomalainen lääkäri, ekonomisti ja pappi ilmestyy tarinaan. Hän toi valistuksen Suomeen ja oli nähtävillä 100 Suomen markan setelissä aina Euron tuloon saakka. Magneettista mesmerointia, pelikorttibalettia ja turbulentti finaali nähdään myös. Pohjola on säveltänyt temporikasta, energialla ladattua musiikkia, johon on kudottu mukaan jo unohdettuja suomalaisia kansanlauluja – ja loistavan, korkean sopraano-osuuden Anu Komsille.

Teoksessa Anu Komsi johtaa pelirinkiä ja vaeltaa yhä uudestaan eri neitoina lavalla. Hän oli tilannut uuden teokseen johtamalleen festivaalilleen. ”Ilman uusia teoksia” – sanoo hän, ”ei festivaalilla ole mitään mieltä”. Hän ei ole koskaan antanut säveltäjälle minkäänlaisia määräyksiä. ”Kun säveltäjälle sanotaan, että tätä ja tuota ei voi laulaa, silloin säveltäjä ei tunne itseänsä vapaaksi. Mielestäni hänen kuuluisi kirjoittaa kaikki mitä hän haluaa ja se on meidän laulajien tehtävä se sitten toteuttaa.” Anu Komsin ura alkoi Saksassa. Hän lauloi oman äänifakkinsa isoimmat roolit Bremenissä ja Frankfurtissa, ja Salzburgin Festspielellä menestyksekkääsi Molton Feldmannin Neither teoksen. Viimeisimpiin rooleihin kuuluu Heinz Holligerin Schneewittchen Theater Baselissa. Seuraavaksi esiintyy hän siellä Stockhausenin Donnerstag aus Licht oopperassa. Myös Baselissa hän kuuli nuorta suomalaista tenoria, joka nyt lauloi poliisitarkastajan roolia Kokkolan Oopperakesässä. Häntä kuullaan seuraavaksi kapellimestari Kent Naganon johtamassa Les Troyensissä Hampurissa, mutta kotimaassaan häntä tuskin tuntee kukaan: Markus Nykänen. Festivaali toimii ylipäänsä nuorten taitavien taitelijoiden esittelyareenana, ja myös se on Anu Komsille tärkeää. Festivaalin rahoitus pyörii Helsingin Kaupungin, Kokkolan kaupungin ja erilaisten säätiöiden avustuksella, jotka joka vuosi anotaan uudestaan ja uudestaan. Aikoina, joina Helsingissä sijaitseva ainoa suuri oopperatalo täyttää kalenterinsa musikaaleilla ja maan ainoa tunnettu oopperafestivaali Savonlinnassa on taiteellisella tasollaan aivan pohjamudissa, saavat Kokkolan Oopperakesän uudet taiteelliset avaukset aivan uuden ja erityisen merkityksen.

Kapellimestari Sakari Oramo on yksi kysytyimmistä taiteilijoista kansainvälisellä kentällä. Hän toimii kapellimestarina BBC Symphony Orchestrassa ja Tukholman filharmonikoissa, sekä lisäksi johtaa Keski-Pohjanmaan orkesteria, joka soitti Kokkolan Oopperakesän esityksissä. Pohjolan uuden oopperan kantaesityksen hän oli antanut nuoren kollegansa Erkki Lasonpalon käsiin ja Oramo johti itse illan toisen puoliskon. Sibeliuksen Neito tornissa on säveltäjän ainoa ooppera, tai joka ei oikeastaan ole ooppera – vaan teos, joka kirjoitettiin hyväntekeväisyyslottoa varten, on 35-minuuttisena satupilailu, josta ei ihan täysin tiedä onko kyseessä vakavaa taidetta ja mikä satiiriseksi pastissiksi tarkoitettua. Ruotsinkielinen libretto joka tapauksessa käsittelee ilkeää linnanherraa ja puolustuskyvytöntä nuorta neitoa, ja toimii parodiana. Musiikki pyrkii olemaan koomista, se penkoutuu ja kaivautuu, ja välillä kohoaa merkittävyyksiin asti, erityisesti keskeisessä rakkausduetossa. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on valinnut parodisen lähestymistavan teokseen. Tämä on ensimmäinen näyttämölle asetettu esitys sitten teoksen ensiesityksen vuonna 1896. Oramon johdolla orkesterivärit kukoistivat yhdessä räiskyvän puvustuksen kanssa. Teoksesta kuulee, että Sibelius on matkalla omaksi itsekseen. Kuten myös kokemus matkustamisesta luoteissuomalaiselle festivaalille kannattaa: oopperaa kokeiluna.

 

Vastaa